Musiikkiteollisuus ei ole päästötön teollisuudenala. Siksi se ei voi enää vältellä vastuutaan ilmastotalkoissa, kirjoittaa toimittaja Mervi Vuorela puheenvuorossaan.

Hurskastelussa kunnostautunut U2 teki vuosina 2009–2011 maailmankiertueen, jonka hiilidioksidipäästöt vastasivat karkeasti laskettuna yhdensuuntaista lentoa Marsiin. Kiertue oli nimeltään No Line on the Horizon, mikä oli irvokkuudessaan jo lähes hauskaa, sillä U2 veteli parissa vuodessa horisonttiin enemmän saasteviivoja kuin yksikään bändi aikaisemmin.

Kymmenen vuotta myöhemmin lapsikin tajuaa, että ilmastonmuutos on kolossaalinen uhka maapallolle. Monilla teollisuudenaloilla on otettu askeleita ympäristötietoisempaan suuntaan, ja jopa energiayhtiöt ovat törsänneet miljoonia nilkkimäisyytensä viherpesuun. Musiikkiteollisuus on kuitenkin pysytellyt poterossaan ja suhtautunut hiilijalanjälkeensä kuin huoneen aurinkoisimpaan nurkkaan käpertynyt kissa: ei kiinnosta.

Aina näin ei ole ollut. Viime vuosikymmenen lopussa näytti hetken aikaa siltä, että musiikkiteollisuutta ihan oikeasti kiinnosti. Kun Radiohead alkoi ensimmäisenä isona bändinä suitsia kiertueidensa kasvihuonepäästöjä vuonna 2007, osa alan toimijoista höristi korviaan. Syntyi keskustelua ja liikehdintää, ja media heräsi uutisoimaan ”vihreästä kiertämisestä”. 

Hädän hetkellä musiikkiteollisuus reagoi kuten hädän hetkellä usein reagoidaan: unohti isot, ylevät asiat, ja käänsi katseen omaan napaansa. 

Sitten alkoivat ongelmat: talouskriisi, cd-levyjen myynnin romahdus ja suoratoistopalveluiden yleistyminen. Hädän hetkellä musiikkiteollisuus reagoi kuten hädän hetkellä usein reagoidaan: unohti isot, ylevät asiat, ja käänsi katseen omaan napaansa. 

On kuvaavaa, etteivät eri maiden musiikkiteollisuudet juurikaan laskeskele hiilijalanjälkiään. Viimeisin kattava tutkimus on peräisin Isosta-Britanniasta vuodelta 2010. Sen mukaan saarivaltakunnan musiikkiteollisuus tupruttaa vuosittain ilmakehään 540 000 tonnia kasvihuonekaasuja. Luku on lähes kaksi kertaa niin suuri kuin Suomen sementtiteollisuudella. 

Kolme neljäsosaa musiikkiteollisuuden hiilijalanjäljestä syntyy elävästä musiikista, erityisesti keikoille matkustavan yleisön päästöistä. Pahimmillaan se tarkoittaa, että bändi X ja sen miehistö lentävät Euroopasta Yhdysvaltoihin pistokeikalle Coachella-festivaalille, keskelle Coloradon aavikkoa. Perästä seuraa rekkakaravaani välineistöä. Bändin fanit saapuvat keikalle eri puolilta maapalloa lentäen tai autolla. He katsovat diesel-generaattoreilla tuotetun keikan, jättävät jälkeensä tonneittain kierrättämätöntä jätettä ja lentävät viikonlopun jälkeen takaisin kotiin. 

Kolme neljäsosaa musiikkiteollisuuden hiilijalanjäljestä syntyy elävästä musiikista, erityisesti keikoille matkustavan yleisön päästöistä.

Hyvä uutinen on, että tilanteeseen voi vaikuttaa. Avainasemassa ovat festivaalijärjestäjät, keikkapaikkojen omistajat, promoottorit sekä tietysti artistit, yhtyeet ja heidän yleisönsä.

Tapahtumajärjestäjä voi pienentää hiilijalanjälkeään järjestämällä keikan tai festivaalin isossa kaupungissa, hyvien julkisten kulkuyhteyksien varrella. Hän voi tuottaa osan keikkoihin tarvittavasta sähköstä uusiutuvalla energialla, käyttää led-valaisimia ja karsia kertakäyttöastioita. Mielikuvitustakin saa käyttää: festivaalivieraita voi kannustaa joukkoliikennevälineiden käyttöön esimerkiksi järjestämällä musiikkiesityksiä juniin.

Bändit ja artistit voivat elää vihreämmin suunnittelemalla kiertueensa fiksusti ilman turhia siksakkeja ja pistokeikkoja. Jokainen tajuaa, että lentokoneen sijaan on järkevämpää matkustaa joko junalla, vähäpäästöisellä keikkabussilla tai pakettiautolla. Fanituotteiden tekstiilit kannattaa valmistaa kestävistä, ympäristöyställisistä materiaaleista. Cd-levyt voi tilata muovin sijasta pahvikantisina. Raideriin kannattaa tilata vain sen mitä tarvitsee – ja niin edelleen. Tai sitten voi toimia kuten Lahden Sinfoniaorkesteri, joka käynnisti vuonna 2015 hiilineutraaliuteen tähtäävän strategian.

Kehitys on liian hidasta. Muutosten on oltava kollektiivisempia, sillä aika on käymässä vähiin.

Ensiaskeleita kestävämpään suuntaan on jo otettu. Glastonburyn ja Coachellan kaltaiset isot festivaalit ovat alkaneet panostaa kierrätykseen ja tuottaa osan sähköstään aurinko- ja tuulienergialla. Helsingin Flow Festival on vieläkin kunnianhimoisempi. Se on kompensoinut hiilijalanjälkensä vuodesta 2009, käyttää kuljetuksiinsa ja sähköntuotantoonsa uusiutuvaa dieseliä, kierrättää tuottamansa jätteen, satsaa pyöräparkkeihin ja kannustaa ruokamyyjiään valmistamaan matalan hiilijalanjäljen annoksia. Tänä vuonna Flow rohkaisee myös artisteja ilmastotekoihin tarjoamalla heille ympäristöystävällistä ”sustainability rideria”. Festivaalikävijöillä on puolestaan mahdollisuus lahjoittaa pullopanttinsa Suomen Luonnonsuojeluliiton metsitysprojektiin.

Kehitys on kuitenkin liian hidasta. Muutosten on oltava kollektiivisempia, sillä aika on käymässä vähiin. Suotavaa kehitystä ei edusta esimerkiksi se, että heinäkuussa Malmin lentokentällä kaksi jättikonserttia soittanut Ed Sheeran – siis mies ja kitara – rahtasi Helsinkiin 40 rekallista omaa kalustoa. Niiden lisäksi alueelle tuotiin satoja rekkalasteja aluetuotannon tarpeistoa. Keikat rikkoivat Suomen suurimman yksittäisen konserttitapahtuman ennätyksen, jota tuota ennen piti hallussaan aiemmin mainittu U2. 

Vain pari viikkoa Sheeranin jälkeen ennätys rikottiin jälleen. Rammstein kärräsi elokuussa Tamperelle vaatimattomat 80 rekallista romua.

Keskustelu jatkuu lokakuussa Musiikki & Media -tapahtumassa, missä järjestetään paneelikeskustelu aiheesta "Musiikin kestävä tulevaisuus". Lue myös  FMQ-lehden artikkelisarja teemalla "Music industry and climate change": osa 1. ja osa 2.