Satellite Stories on kansainvälisen uran luonut indiepop-yhtye, joka ehti kymmenen vuoden olemassaolonsa aikana levyttää viisi albumia, reilun tusinan singlejä sekä kiertää soittamassa lähes kaikissa maanosissa. Vuoden 2018 lopussa yhtye ilmoitti lopettavansa. Haastattelusarjamme neljännessä osassa Satellite Storiesin solisti Esa Mankinen ja kitaristi Marko Heikkinen kertovat oman yhtyeensä kansainvälistymisen askeleista ja tarjoavat vinkkejä kansainvälistä uraa suunnitteleville.

Mitkä asiat muistuvat mieleen Satellite Storiesin huippukohtina? 

Esa Mankinen: Ensimmäinen festivaaliesiintyminen Espanjassa 2013 oli uskomaton kokemus. Väkeä on silmiinkantamattomiin ja kaikki lauloivat mukana – vaikka olimme maassa jossa emme olleet tehneet keikan keikkaa. Lontoosta muistuu lämpimästi Club NME Koko-nimisessä teatterissa, joka on vetää noin tuhat ihmistä. New Yorkissa ollaan päästy soittelemaan esimerkiksi Brooklyn Bowlissa (Communion CMJ Showcase 2015), mikä oli sellainen iso keilauspaikka. Kaksi metriä vasemmalle jengi keilasi ja kaksi metriä siitä jengi bailasi. Vuonna 2012 kävimme ensi kertaa Japanissa soittamassa ja porukka lauloi mukana biisejä. Kun en osannut sanoja, niin katsoin yleisön huulilta, että miten ne laulaa.

Marko Heikkinen: Kun palasimme Japaniin 2016, näimme keikoilla tyyppejä, jotka olivat ostaneet meidän bändipaitojamme neljä vuotta aiemmin. Ihmiset oli seuranneet meidän uraa siitä asti. Ensi kerran Lontoossa meillä 20–30 ihmisen yleisö eikä juuri hypeä. Levy levyltä yleisö kuitenkin kasvoi. Ja vuonna  2015 Lontoon Barflyssa meillä oli ensimmäinen täysi Lontoon keikka, 300 ihmistä. Merkkamyyjä sanoi että oli huomannut lattian nousevan ja laskevan sen tahdissa kun yleisö pomppi.

Esa: Japanissa meitä lähestyi faneja lähestulkoon shokkitilassa itkien. Tuollaisia kokemuksia on vaikea käsittää siinä hetkessä, mutta myöhemmin niitä osaa arvostaa. Myös huonompien keikkojen muistot pehmenevät ajan myötä, ja niistä löytää komiikkaa – niin kuin elämästä yleensäkin!

Millaisia asioita teitte alussa, jotta saitte nimeänne esille?

Marko: Alussa laitettiin biisejä MySpaceen ja Soundcloudiin ja lähetettiin kaikille blogeille viestiä. Biisit alkoivat päästä isompiin blogeihin ja sitä kautta ihmiset alkoivat kuuntelemaan meitä. Sen jälkeen lähetettiin viestejä keikkapaikkoihin Eurooppaan. Sitten menimme omin toimin ensimmäiselle Euroopan-kiertueelle. Kolme vuotta myöhemmin vasta tuli managementit ja muut mukaan ja sitten se lähti taas uudelle vaihteelle. Me rakensimme uraamme tosi pienellä budjetilla aluksi.

Esa: Alkuaikoinamme musiikkiblogien vaikutus oli paljon suurempi kuin nykyään. Silloin oli myös Hype Machine, joka kokosi blogibiisejä listaksi ja sen kärjessä oli meidän kappale. Blogien kautta sana levisi niin, että MTV soitti New Yorkista meidän treenikämpälle Ouluun, koska halusi käyttää Jersey Shore -ohjelmassaan meidän musiikkia. Silloin meille tuli fiilis, että nyt kyllä lähtee. Se on ihmeellinen polku, eihän tuollaista voi ennakoida. Emme voineet olettaa muuta kuin sen, että jos me tykätään tästä musasta niin ehkä joku muukin tykkää. Siihen aikaan hädin tuskin tiedettiin miten soittaa kitaraa ja rumpuja, niin ei meillä ollut tuollaisesta mitään hajua. Mutta tuollaisia juttuja koko ajan tapahtui, ja ajan myötä tuli ajatus että lähetään ulkomaille, ehkä siellä on enemmän kysyntää.

Esa: Sen takia meidän asiat ovat menneet eteenpäin, kun on ollut tuollaisia juttuja heti alkutaipaleessa. Meillä oli biisien tekemisen lisäksi tosi kova into puskea sitä asiaa. Meidän tyylimme ei ollut kuitenkaan hyökkäävä, vaan tykkäämme tosi paljon siitä mitä olemme saaneet aikaan, joten ajattelimme että ehkä joku muukin tykkää. Se on ehkä suomalaisen mentaliteetin etu ja haitta: olemme aika nöyriä puskemaan sitä omaa juttua, mutta toisaalta olemme tosi kovia tekemään asioita. 

Mitkä verkostot ja kumppanit ovat olleet teille välttämättömiä kansainvälistymisessä?

Esa: Se on tosi tärkeää, että on tyyppejä ympärillä ja että ne ovat hyviä tyyppejä. Ei meillä olisi mitenkään aikaa tehdä kaikkea. Sekin vei todella paljon aikaa ja vaivaa, että saatiin järjestettyä vuonna 2011 se seitsemän keikan Euroopan-turnee. Rumpali hoiti keikkayhteydet: sillä oli yksi A4-paperi, jossa luki yhteystietoja. Toivoimme vaan että pääsisimme mahdollisimman nopeasti tuollaisesta eroon, että meidän hommamme olisi vain musiikin tekeminen.

Marko: Sen omatoimimatkan aikana meistä kiinnostui keikkamyyjä. Vuonna 2012 aloitimme yhteistyön managerimme Michael Macin kanssa. Hän oli alussa koko ajan kanssamme, kiertueella, studiossa, kaikkialla. Ja niin se homma koko ajan pikkuhiljaa kasvoi. Showcaseista pitää mainita vuoden 2013 Eurosonic, mistä löytyi keikkamyyjä XRay Touring.   

Miksi teidän mielestänne kannattaa kansainvälistyä?

Esa: Keikkakulttuuri vaihtelee tosi paljon maittain. Se on ihan eri hommaa kuin Suomessa. Lisäksi on paljon laajempi skaala musiikkia, mitä voi tarjota isolla tavalla. On mahdollista menestyä myös muissa genreissä kuin Suomessa olisi. Voi jopa nousta ihan isoimpien nimien joukkoon jossain genressä. Esimerkiksi Saksassa me olemme enemmän sellainen täyteen pakattujen indie-klubien bändi ja Hollannissa keikkapaikat ovatkin isoja kulttuuritaloja ja yleisö kattaa koko kansan. Ja myös se suosion määrä on eri joka maassa. Tästä syystä, ihan sama mitä teet, sinulle on satavarmasti yleisöä jossakin.

Marko: Ei kannata liikaa rajoittaa sitä, minne sitä musiikkia tekee. Nykyään on tosi helppoa aloittaa kansainvälisesti, kiitos suoratoiston. Suurin vihollinen tuntuu olevan oma ajattelu: Ajatellaan, että pitäisi tehdä Suomeen musiikkia, vaikka oikeasti se musiikki voi levitä vaikka minne. Ja etenkin jos tekee elektronista musiikkia, jossa ei ole sanoja, ei ikinä voi tietää, miten laajalle ne biisit leviävät. 

Esa: Jotkut ehkä ajattelevat, että ”kun maailmalla on niin paljon musiikkia, niin miksi minun pitäisi enää tehdä sinne” tai että ”minä en riitä”. Tuollainen ajattelu vain auttaa pysymään omassa poterossa. Musiikista tulee aina ainutlaatuista, kun sitä tekee sellaisessa paikassa, missä joku muu ei ehkä lähtisi tekemään. Ehkä täällä myös pusketaan sitä suomi-juttua. Toisaalta on hienoa, että tehdään omankielistä musiikkia, mutta kyllä kulttuuria voi viedä eteenpäin myös englannin kielellä. Moni varmaan tähtää siihen että olisi siistiä soittaa Hartwall Areenassa, mutta kannattaisi miettiä sitä, millaista olisi kiertää 20 tuhannen ihmisen areenoita maailmalla yksi toisensa jälkeen. Se on mahdollista, kunhan vaan musiikki on kansainvälistä – suomen kielellä on tosi vaikea päästä ulkomaille.

Onko ollut vaikea päätös viettää pitkiä aikoja poissa kotimaasta?

Marko: Kiertäminen ja levyttäminen ovat jääneet mieleen miellyttävimpinä asioina bändin uralla. Kiertäminen ei kuulu raskaaseen puoleen missään nimessä – etenkään tällä tasolla, kun meillä on nykyään Nightliner-bussit ja kaikki on hyvin järjestelty. Kunhan tuotannon taso on hyvä, niin se on miellyttävää. 

Esa: Jos olisi 300 päivää vuodesta kiertueella, sitä olisi ihan kujalla. Jos jostain artistista tulee sellainen kuva että se on vähän pihalla tai sen käytös tai esitys on vähän sekava, se ei ole mikään ihme. Isoilla artisteilla pelkästään keikka-aikataulut ovat sellaisia, ettei siinä näe normaalia elämää. Onneksemme olemme sen kokoinen bändi, että olemme saaneet aivan rauhassa vaikkapa tehdä levyjä. Esituotannot tehdään Oulussa ja sitten levy nauhoitetaan Briteissä tai New Yorkin Brooklynissä – ja toki myös Suomessa. 

Millaisia vinkkejä antaisitte indie-pohjalta toimivalle, kansainvälistymisestä kiinnostuneelle suomalaiselle bändille tai artistille?

Marko: Kannattaa julkaista musiikkia vaikkapa ep kerrallaan, niin uutta tulee vähän koko ajan. Ja sitten promotoi sitä sellaisella somella, mikä tuntuu itselle hyvältä. Jos on hyvä kirjoittamaan nasevia juttuja, niin kannattaa keskittyä Twitteriin. Jos on hyvä valokuvaamaan, niin kannattaa keskittyä Instagramiin. Kaikkea ei tarvitse ottaa haltuun, riittää että on yksi väylä, mitä kautta fanit saavat henkilökohtaisen kosketuksen bändiin.

Esa: Selvitä sen genren kommunikaatiotapa, mihin itse tunnut kuuluvasi. Meille selvisi, että indie-musa soi ja leviää blogeissa. Oma ajattelu on myös tärkeää, ei kannata olla itsensä tiellä. Jos joku muu vaihtaa suomen kieleen, niin sinun ei silti tarvitse tehdä samaa. Ei pidä uhota, mutta pitää uskoa – ne on eri asioita. Jos olet itse sitä mieltä että ”ai saakeli kun tuli järjettömän kova biisi tehtyä”, niin luultavasti joku muukin on samaa mieltä. Joka ikiselle kappaleelle on satavarmasti kuulijoita, jos ne kuulijat vain saavuttavat sen kappaleen. Mutta se vaatii vaan loputonta uskoa omaan tekemiseen. Sillä pääsee tosi pitkälle. 

Marko: Tee yhteistyötä muiden kanssa, vaikka kolmella bändillä on paljon isompi verkosto kuin yhdellä. Me teimme bändivaihtoa, niin että ranskalainen Divine Beast järjesti meille kiertueen Ranskaan ja me järjestimme niille Suomeen. Voit tehdä ihan millä vain mantereella musaa ja se voi saavuttaa kuulijoita eri puolelta maailmaa. Ei pitäisi pelätä puskea omaa musiikkiaan, mutta pitäisi olla vilpitöntä luottoa siihen tekemiseen, sekä samalla toisten huomioon ottamista.