Hyvän musiikin ystävällä on Suomessa mahdollisuus nauttia laaja-alaisesti laadukkaasta musiikista. Tästä voidaan kiittää lahjakkaita taiteilijoita, rohkeita kulttuuritoimijoita sekä korkeatasoista koulutusjärjestelmää.

Musiikkityylien kirjo iloksemme on kattava, ja entistä useammat niistä löytävät hyvin paikkansa yhteiskunnan kulttuurispektrissä. Näin ainakin voidaan lukea tiedotusvälineistä. Mutta miten pärjäävät musiikintekijät ja taiteen olemassaolon ja kehittymisen mahdollistajat? Jazzmusiikin osalta voidaan ainakin todeta, että suurin osa heistä unelmoi köyhyysrajoille kiipeämisestä. Varmasti näin on myös monen muun genren kentällä, mutta otan nyt kantaa ongelmiin oman ammattikuntani näkökulmasta.

Tullakseen jazzmuusikkona kuulluksi ei riitä, että on persoonallinen ja lahjakas huipputaiteilija. Säveltäjän ja muusikon työn lisäksi nykypäivän jazzmuusikolta edellytetään kykyä toimia keikkamyyjänä, tapahtumantuottajana, levy-yhtiönä, promoottorina ja pedagogina.

Pärjätäkseen alalla artistin pitää omata vahva sisäinen maailma ja taiteellinen näkemys, ja toisaalta pitää olla kansainvälinen ja ulospäin suuntautunut myyntitykki. Näiden ominaisuuksien lisäksi artistilla tulee olla varallisuutta rahoittaakseen toimintaansa. Opetustyö on monille ainoa tapa pitää talous suhteellisen vakaana. Levy-yhtiöt eivät yleensä julkaise jazzmusiikkia, koska se ei tuota rahaa. Keikkamyyjät ja promoottorit kykenevät hyvin harvoin hankkimaan tuloja jazzmusiikin parissa, koska esiintymisistä ei yleensä makseta juuri mitään. Näin ollen jazzmuusikolle on ainoa vaihtoehto tehdä kaikki edellä mainittu itse.

Intohimoisesti työskentelevä alan ammattilainen voi saada toki paljon aikaiseksi, mutta nykytilanne on täysin kestämätön. Tekemisen laatu ei voi olla parhaalla mahdollisella tasolla, mikäli koko ketjun yksi lenkki kantaa koko järjestelmää.

Yhteiskunnan valmius ylläpitää ja kehittää jazzkulttuuria pitkäjänteisesti on ollut puutteellista, mutta nykypäivän innovatiiviset toimijat tarjoavat nyt ensimmäistä kertaa ongelmiin konkreettisia ratkaisuja. Suhteellisen nuori jazzmusiikin ammattilaisten joukko on nyt organisoitumassa ja vahvistamassa rakenteita tämän taidemuodon parissa työskentelyä varten.

Alalle on noussut orkestereita ja konserttijärjestäjiä, jotka pystyvät edistämään merkittävästi alan työllisyyttä ja sitä kautta taidemuodon hyvinvointia. Uusista toimijoista mainittakoon Helsinki Jazz Underground, Flame Jazz, We Jazz, Koko Jazz Club, Koko Jazz Orchestra, Ricky-Tick Big Band ja Turku Jazz Orchestra. Nämä ammattilaisorganisaatiot toimivat vain muutamien tuhansien eurojen vuosittaisella julkisella tuella tuottaen säännöllisesti kansainvälisesti noteerattua huipputaidetta.

Yksikään vapaana elävä taidemuoto ei tule toimeen ilman taloudellista tukea, ja lähivuosina mitataan yhteiskunnan tahtotila jazzmusiikin aseman suhteen. Toivottavasti tämä poikkeuksellisella oma-aloitteisuudella rakennettu nykytila nähdään mahdollisuutena myös kulttuuripolitiikan päättäjien silmissä.

Olen itse kouluttautunut Sibelius-Akatemialta musiikin maisteriksi, ja valmistelen tohtoriopintojen aloittamista syksyllä 2013. Omaan ja kollegojeni koulutukseen on upotettu suuria määriä yhteiskunnan rahoja, mutta taloudellinen panostus ei jazzalalla muuntaudu tehokkaasti kulttuuriseksi rikkaudeksi. Ainoan vakituisen työpaikan voi tarjota UMO, johon mahdollista koesoittoa saa kuitenkin odotella vuosikausia. Vaihtoehdoksi jää freelancemuusikon ura ja työskentely villillä vapaalla kentällä. Jazzalan vapaalle kentälle pitää saada vahvoja toimijoita työllistämään maamme huipputasoisia freelancereita. Yhteiskunnan pitäisi ohjata vahvasti tukea jazzalan välittäjäportaalle. Artistit voisivat näin hankkia elantonsa soittamalla musiikkia apurahojen perässä juoksemisen ja Facebookissa itsensä markkinoinnin sijasta.