Puheenvuorossa

Olemmeko valmiita uuteen suomalaiseen oopperabuumiin?

Lotta Wennäkosken ooppera Wunderbar!

© Kansallisgalleria/Pirje Mykkänen

Suomalainen oopperabuumi on käsite, joka kuuluu kansainväliseen retoriikkaan puhuttaessa Suomesta, saunasta, sisusta, Sibeliuksesta ja musiikkielämämme vitaalisuudesta.

Aulis Sallisen Ratsumiehen ja Joonas Kokkosen Viimeisten kiusausten jälkeen suomalaisen oopperan voittokulku – kansallisine tunteisiin ja historian vahvaan kokemiseen ankkuroitune aiheineen – on ollut vuosikymmenten ajan tukeva osa suomalaista taideidentiteettiä.

Joka vuosi jossain päin Suomea syntyy uhkea uusi draamanäköala suomalaiseen sielunmaisemaan. Ja kun on tullut aika juhlistaa, rakentaa kansakunnan muistiin merkittävyyttä, se tehdään oopperan keinoin. En usko, että kovin monessa maassa saadaan ajalliseksi yhtä näyttäviä tuotantoja yhtä pienellä budjetilla kuin Suomessa.

Tämä kaikki on kansallisesti hienoa ja kansainvälisessä vertaavuudessaan ainutkertaista. Ikävää tässä voimainponnistuksessa on kuitenkin se, että teokset eivät ole jääneet kantaohjelmistoon muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, ja suomalaista oopperaa ei juuri esitetä ulkomailla.

Suomalainen säveltäjä kokee oopperatilauksen ammattiprofiilinsa kirkkaimpana tunnustuksena. Ja toki oopperaan saadaan sisällytettyä monia taiteellisia päämääriä: jokaisen säveltäjän, libretistin, lavastajan ja ohjaajan tulee haastaa laji todisteena näkemyksellisestä luovasta potentiaalistaan.

Oopperamarkkinat ovat jämähtäneet Suomessa viime vuosikymmeninä tunnustetun ja asemansa vakiintuneen säveltäjäkunnan etuoikeudeksi. Säveltäjien keskipolvi ja sitä nuoremmat sukupolvet ovat kokeneet jääneensä konkareiden katveeseen. Suuret ammattinäyttämöt, Suomen Kansallisooppera ja Savonlinnan Oopperajuhlat karttavat taloudellisen, ja kenties myös taiteellisen riskin ottamista.

Helsingin juhlaviikkojen tämän vuoden jälkeen väistynyt toiminnanjohtaja Erik Söderblom, myös oopperaohjaajana kunnostautunut taiteen moniottelija, kutsui osana tämän vuoden festivaalin ohjelmaa kokoon kaikki asianosaiset päiväksi pohtimaan musiikkiteatterin nykytilaa ja tulevaisuutta Suomessa.

Ongelma, joka Söderblomin mielessä poltti – ja uskon että polttaa edelleen – on sellaisten uusien projektien suuri määrä, jotka eivät päädy pöytälaatikkoa pidemmälle. Söderblom mainitsi tietävänsä noin 30 eri valmiusasteista musiikkiteatterihanketta, jotka odottavat vain lähtölupaa. 

Söderblom oli päättänyt toimia: viimeisen festivaalinsa ohjelmistoon hän sisällytti rohkeasti kolme uutta kamarioopperaa. Näistä Antti Auvisen (s. 1974) Autuus ja Lotta Wennäkosken (s. 1970) Wunderbar! olivat kantaesityksiä, Juha T. Koskisen (s. 1972) Lusia Rusintytär -kamarioopperan ensi-ilta oli aikaisemmin elokuussa Oulunsalo soi -festivaalilla. 

Helsingin juhlaviikkojen lisäksi kesän aikana ensiesityksensä saivat Kokkolan Oopperakesän 10-vuotisjuhlateoksena Seppo Pohjolan (s. 1965) tilausooppera Harrbådan Neito, Ilmajoen musiikkijuhlilla ensiesityksensä saanut Jaakko Kuusiston (s. 1974) säveltämä Oskar Merikannon elämää sivuava Elämälle-ooppera sekä Riikka Talvitien (s. 1970) Sibelius-juhlavuoteen liittyvä kamariooppera Yksi siemen, yksi suru, joka on heijasteita Aino Sibeliuksen elämästä.

Söderblomin järjestämässä seminaarissa kävi ilmi monia tekijäkuntaa huolestuttavia seikkoja: instituutiot kuten Suomen Kansallisooppera ja Taideyliopisto eivät tarjoa kasvualustaa uuden oopperan ja musiikkiteatterin kehittämiselle, nuoriin säveltäjiin ja tekijöihin ei luoteta, he eivät saa muiden eurooppalaisten kulttuurivyöhykkeiden toimijoiden tapaan kehittyä tekemisen, kokeilujen ja mahdollisten virheiden kautta. Erityisesti pienten aktiivisten ryhmien huoli on tilavuokrien korkea taso. Suomalaisen tuottajan arki on rahoituksen keräämistä useista lähteistä. Kiertueiden järjestämiseen ja kansainväliseen verkostoitumiseen ei jää resursseja. Kaikkinensa symposiumissa kävi ilmi, että innostuneita ja idearikkaita nuoria tekijöitä on multimodaalisen uuden esittävän taiteen rintamalla runsaasti. Tästä henkisestä pääomatilasta olisi mikä tahansa maa ylpeä.

Kuten usein, rakenteet kehittyvät vasta kun paine saavuttaa saturaatiopisteensä. Suomalainen apurahajärjestelmä tukee pääasiassa yksityishenkilöitä varmistaen taiteilijan mahdollisuuden keskittyä täysipainoiseen luovaan työhön. Nykyisessä tuotantoympäristössä tukijärjestelmä ontuu: taiteellinen työ tarvitsee rinnalleen vahvan ja mietityn tuotantotuen saavuttaakseen koko vaikuttavuutensa. Prosessin pitää toteutua niin, että taiteellisen työn hedelmän, teoksen ensimmäisen elinkaaren matka kaikkine osatekijöineen on mietitty, ja riittävästi tuettu. Tämä tarkoittaa käytännössä vahvempaa ja pitkäjänteisempää työskentelytukea erilaisille tuotantoryhmille.  

Yksi keskeinen kulttuuripoliittinen ongelma Suomessa on ei-kaupallisen kulttuurituonnin rahoituksen puute. Meillä ei ole mekanismeja, joilla eri toimijat voisivat suurta riskiä välttäen ohjelmoida kiinnostavia kansainvälisiä monimuotoisia projekteja kotimaisille estradeille.

Menestyvä kulttuurivienti nousee aivan toiselle tasolle, jos olemme luonteva osa vuorovaikutteista kansainvälistä kulttuuritoimijoiden verkostoa. Suomalaiset tekijät ja yleisö saisivat mahdollisuuden kasvaa ajantasaisten kansainvälisten virtausten mukana. Näin nuoren polven tekijöiden ei tarvitsisi keksiä pyörää aina uudelleen, vaan voisivat keskittyä vaikkapa pyörän lento-ominaisuuksiin.

 

Artikkeli on muokattu FMQ-lehden numerossa 3–4/2015 julkaistun "Taking the Finnish opera boom to the next level?" -tekstin pohjalta. Lue alkuperäinen teksti täältä.

Muita puheenvuoroja